Pori, Kristiinankaupunki, Rauma, Uusikaupunki, Turku. Porisuhdeneuvoja Luukkosen opeille tuli käyttöä, kun ystävykset suuntasivat kohti länsirannikkoa.
Kesäaamu oli kaunis, kun starttasimme ystäväni Vuokon kanssa kohti länttä.
Porin olimme ajatelleet ohittaa, koska siellä oli tullut jo käytyä jatseilla ja muutenkin. Menneen talven 2022 aikana horisonttiin oli kuitenkin ilmestynyt aina niin empaattinen porisuhdeneuvoja Luukkone, jonka kutsua emme voineet emmekä halunneet vastustaa.
Söimme jokirannassa lounasta, fiilistelimme tulossa olevat jatsit ja suomiareenat ja kurvasimme Luukkosen vinkistä Kalloon aistimaan sisäistä eläintämme.
Meri ei juuri tänään jyskyttänyt eikä paukuttanut, mutta olimme jo ymmärtäneet Youtube-hitiksi nousseen neuvojan ydinviestin:
”Porisuhtee onni perustuu siihe, et tyytyy siihe mitä on.”
Illaksi päädyimme Kristiinankaupunkiin, jonka löysin 2000-luvun alussa. Ihastuin siihen, että toisin kuin monissa muissa ihanan idyllisissä rannikkokaupungeissa, jotka kilpailevat turistien houkuttelussa erilaisin tapahtumin, Kristiinankaupungissa ei juuri koskaan tapahdu mitään mainittavaa. Se on arvokasta.
Kristiinankaupunki oli 1800-luvun puolivälissä Suomen kolmanneksi suurin merenkulkukaupunki. Se on myös ainoa suomalainen puutalokaupunki, joka ei ole koskaan palanut.
Katsastimme 1700-luvulla rakennetun, nyt museona toimivan Lebellin kauppiaantalon, jonka interiöörin kruunaa Suomen ensimmäinen varaava kakluuni.
Nukuimme sikeästi Krepelinissä, 1800-lukulaisessa merikauppiaan talossa, joka palvelee nykyisin viehättävänä huoneistohotellina.
Kapeilta kaduilta Kulta-Kallen kotikonnuille
Kumpi on kapeampi katu, Kristiinankaupungin Kissanpiiskaajankuja vai Rauman Kitukränn?
Harmi, ettemme tulleet mitanneeksi, sillä nyt täytyy luottaa raumalaisten antamaan informaatioon. Heidän mielestään Kitukränn tietenkin voittaa.
Molemmat kujat ovat toisaalta sen verran vapaalla kädellä piirrettyjä, että kaikkiin mittaustuloksiin, myös omiimme, on syytä suhtautua epäilyksellä.
Kaupunkien välillä olimme poikenneet Kankaanpäässä tauolla ja Leineperin ruukilla ihastelemassa vanhaa tehdasmiljöötä, jossa Vuokko pääsi jatkamaan perinnettään, pahvisankarien bongailua.
Kajaanista oli löytynyt Daniel Cajanus ja Lappeenrannasta Sorjonen. Tällä kertaa meitä oli vastassa olympiasankari Kaarlo Kangasniemi, jonka isä oli aikoinaan ollut Leineperissä seppänä.
Painonnoston olympiakultaa Meksikossa 1968 voittanut ja tukun maailmanennätyksiä tehnyt Kaarlo varttui kymmenen sisaruksensa kanssa pikkumökissä, joka toimii nykyisin kotimuseona.
Vuokolle, joka on avioliiton kautta painonnostajasukua, käynti oli päivän kohokohta. Itse muistin sankarin lähinnä yltiöpäisestä dopingin käytöstä, mutta matkatoveri valisti, etteivät anaboliset steroidit olleet vielä tuolloin kiellettyjä.
”Romu alkoi kolista”, on sankari itse kertonut avoimesti ensimmäisistä kokeiluistaan.
Raumalla pääsimme majoittumaan vanhan kaupungin ytimeen mukavaan asuntoon, joka käyttää nimeä Luxury Apartment in the Middle of Old Rauma. Nortamolaista raum giältä, päättelimme.
Rauman murteeseen en uskalla sekaantua, mutta Turussa kuusi vuotta viettäneenä kieliharrastajana olin veivannut omaa puheenparttani sujuvaksi yleisturuksi. Karjalaisjuurinen matkatoverini ei sitä kuitenkaan arvostanut vaan uhkasi jättää minut kyydistä, jos jatkan murretaitojeni esittelyä.
Sikäli kyseenalainen uhkaus, että auto on minun eikä Vuokolla ole ajokorttia.
Hellettä, hautoja ja henkeviä keskusteluja
Jo alkumatkasta sää oli ollut hikoiluttavan helteinen, ja Raumalla se meni kokonaan sekaisin. Lämpötila laski puolen tunnin sisällä kahdeksan astetta, taivas teki tummia pilviä, mutta siihen se sitten jäi.
Nepalilaisen päivällisen jälkeen ja lämpötilan noustua takaisin 30 asteeseen olimme melko kanttuvei.
Majoitusvalinta osoittautui loistavaksi, sillä heräsimme ilmastoidussa huoneistossamme raikkaina uuteen aamuun, joka sattui olemaan myös syntymäpäiväni. Siitä innostuneina siirsimme katseemme väistämättömään tulevaisuuteen ja valitsimme aamiaiskeskustelun aiheeksi omat hautajaisjärjestelymme.
Saatamme olla enemmän Martta ja Maria kuin Thelma ja Louise, sillä Vuokon ajatukset suuntautuvat yleensä tarjoiluun. Lohisoppaa sen olla pitää.
Itse panostan musiikkiin, ja soittolista on jo valmiina. Siinä on kaikkea Johan Sebastian Bachista Nino Rotaan, Wojciech Kilarista Tapio Heinoseen. Kokonaan oma osio on Leonard Cohenille.
Alun perin mietin listan hypoteettisiin häihini, mutta olen kovin tyytyväinen nykyiseen itselliseen statukseeni. Vuokko on kuunnellut listan läpi ja todennut, että se sopisi oikein hyvin myös hautajaisiin.
Kätevää, kummat nyt ensin tulevatkaan.
Vielä emme ole siinä vaiheessa, joten katse takaisin tähän päivään. Tai miten sen nyt ottaa.
Huomasimme, että olemme kumpikin nähneet kaikki muut Suomessa sijaitsevat Unescon maailmanperintölistan kohteet paitsi Sammallahdenmäen muinaishautaröykkiöt. Ne paitsi hipoivat päivän teemaa myös sijaitsivat lähistöllä, alle 20 kilometrin päässä Rauman keskustasta.
Paikka oli kaunis ja tuntui suorastaan pyhältä. Olimme liikkeellä heti aamukahdeksan jälkeen, joten saimme hengitellä syvään ja rauhassa mäntykallioiden raikasta ilmaa.
Herkkuja silmille ja vatsalle
Olimme joutuneet menomatkalla Länsi-Suomen tienrakennuslaitoksen koekaniineiksi, sillä valitsemamme soratien asfaltointia oltiin juuri valmistelemassa. Milloin kaarsimme pientareelle, milloin odottelimme keskellä metsää tilapäisten liikennevalojen vaihtumista vihreäksi.
Takaisin Raumalle emme halunneet palata samaa reittiä, joten valitsimme Eurajoen tien. Poikkesimme Eurajoella Engelin piirtämään massiiviseen Vuojoen kartanoon, jossa pääsin kanavoimaan sisäistä kartanonrouvaani.
Seuraava kohteemme oli Rauman taidemuseo, jossa oli tuolloin triennaalinäyttely Imagine, paljon kotimaista nykytaidetta ja Yoko Ono.
Komean rakennuksen ullakolta löytyy erikoisuus: hormit talon monista tulisijoista tulevat ullakolle, jossa ne muodostivat mustekalamaisen rakennelman ja yhdistyvät yhdeksi isoksi savupiippuhormiksi.
Oli aika suunnata auton nokka kohti Uuttakaupunkia, josta olimme jo kuulleet paljon hyvää. Kaupunki tunnetaan pääasiassa autotehtaastaan, mutta sen vanhassa keskustassa on yhtä idyllinen puutalokeskittymä kuin muissakin tämän reissun kaupungeissa. Ja oikea kanava!
Ukin ja Raision välillä bongasimme kyltin Seijainen-nimiseen paikkaan. Se löytyi läheltä risteystä, jossa on kyltit Askainen ja Lemu.
Gasthaus Pookissa oli tarjolla ihana saaristolaispöytä, emmekä edes yrittäneet pysyä kohtuuden rajoissa.
Leidit, lorvi ja pitkä ilta Turussa
Seuraava majapaikkamme löytyi Turusta, Puolalanmäen rinteessä toimivasta hienosta Park Hotelista.
Täydennysjoukkoina mukaan liittyivät Vuokon mies Arttu ja sisko Reetta, jotka olivat alkaneet kaivata ilmastoituja hotellihuoneita, irtiottoa ja hyvää seuraa.
Leidit ja lorvi länsirannikolla. Se oli Artun ehdotus matkakertomukseni otsikoksi, kuulemma Ohukainen ja Paksukainen -pastissi.
Reetan saapumista hidasti VR:n juhannuksena alkanut ja edelleen jatkunut sekoilu. Matkanteko junalla onnistui tällä kertaa Toijalasta Loimaalle, josta oli jatkettava bussilla.
Olimme päättäneet mennä aikaisin nukkumaan, koska tulossa oli aikainen herääminen. Seurueen laajeneminen kahdella iltavirkulla johti kuitenkin uusiin kierroksiin ja pitkään rillutteluun Oobu-ravintolassa. Sain yllätyslahjoiksi illallisen, wanhan ajan saippuan ja Viking Linen ompelusetin.
Nostelimme syntymäpäivämaljoja, ajelimme taksilla ja istuimme hotellin puutarhassa pitkään lämpimässä kesäyössä.
Päivitin tunnelmiani Facebookiin ja iloitsin monista onnitteluista. Päätin tehdä välttämättömyydestä hyveen ja suhtautua rauhallisesti vanhenemiseen, myös omaani.
Niin vain olimme kaikki aamiaisella klo 6.30 ja autossa klo 7.15. Emme suinkaan lähtisi vielä kotiin vaan kohti Ahvenanmaata.
Porisuhdeneuvoja Luukkosta muistellen: Kato se o sillo tällö hyvä lomailla pirusti eikä aina vaa nirusti.
Teksti Seija Kivelä, kuvat Seijan albumista