Mutta mikä tekee ravintolasta klassikon? Ainakin pitkä ikä, ajaton interiööri ja vähäeleinen palvelu. Klassikko ei yleensä pidä itsestään meteliä eikä juurikaan mainosta. Tietäjät tietävät ja pöydät täyttyvät kuin itsestään.
Vappu Ikonen
26.2.2026 Klassikkoravintoloiden tuntomerkki on usein myös signature- eli nimikkoannos, klassikko, jota ei saa muuttaa, saati jättää listalta pois.
Suomessa klassikkoannokset tuppaavat yleensä sisältämään lihaa. Viime vuosisadalla, varsinkin sen alkupuolella, ravintolassa käynti oli erityinen tapahtuma. Tapana oli juhlistaa tilaisuutta valitsemalla lautaselle tuolloin arvokkaana pidettyä kokolihaa.
On kiinnostavaa nähdä, miten klassikkoannoksen määritelmä kehittyy tulevina vuosikymmeninä, kun kasvispainotteisuus ja kasvissyönti jatkuvasti yleistyvät.
Tässä jutussa mainituista ravintoloista kaikki pystyvät palvelemaan myös muita kuin lihansyöjiä, mutta vegaanien kannattaa ehkä mainita ruokavaliostaan ja esittää toiveensa etukäteen, varsinkin kiireiseen lounasaikaan.
Legendaariset silakat
Ravintola on epäilemättä klassikko, jos siitä on kirjoitettu 120-vuotisjuhlakirja. Ansioitunut ruokatoimittaja Sakari Nupponen ikuisti Helsingin Hietalahdessa sijaitsevan Salven tarinan vuonna 2017.
Vuonna 1897 perustettu Salve oli alun perin merimieskapakka tai oikeastaan puinen kioski, joka myi ruokaa seiloreille.
Varsinaiseksi ravintolaksi muututtuaan se toimi pitkään vuonna 1927 rakennetussa talossa. Kun se vuonna 2016 siirtyi uusiin tiloihin, uskolliset asiakkaat seurasivat perässä.
Aikoinaan Salve on ollut suorastaan pahamaineinen paikka, jonka asiakaskuntaa on luonnehdittu epämääräiseksi. Täysin kunniallinen ja poikkeuksellisen viihtyisä, laadukas ruokaravintola siitä sukeutui jo vuosikymmeniä sitten.
Ravintolan menneisyydestä muistuttavat yhä seinien meriaiheiset koristelut ja tietysti ennen muuta sen nimikkoannos, legendaarinen Salven silakat.
Annosta saa kahta kokoa, joista suurempi on vähintäänkin riittävä. Perinteisesti valmistetut paistetut silakat ovat kerrassaan herkullisia ja pyrstöt oikeaoppisen rapeita. Perunamuusi – tai perunavoi – on mehevää ja mummonkurkut raikkaita.
Taiteilijoiden tyyssijassa
Jos googlaa hakusanalla ”taiteilijaravintola”, saa vastaukseksi Eliten. Suomen kulttuurielämän suurimmat nimet ovat viettäneet aikaansa helsinkiläisravintolassa vuodesta 1932 lähtien. Asiakkaiden pitkä lista ulottuu Mika Waltarista Matti Pellonpäähän.
Töölössä Hesperianpuiston varrella sijaitsevan Eliten pihalla on kesäaikaan viihtyisä, puiden varjostama terassi. Sisätilat eivät kauneudessaan jää siitä jälkeen. Klassisen salin pöydät on verhoiltu valkoisilla liinoilla, seiniä peittää taide.
Elitessä on runsaudenpulaa klassikkoannoksista, joista osa on nimetty kuuluisien vieraiden mukaan. Se kaikkein klassisin olkoon Tauno Palon kermainen sipulipihvi. Sitä on joskus tiettävästi saanut jauhelihaversionakin, mutta nykyään valittavina ovat ulkofilee ja sisäfilee.
Testaajan lautaselle valikoitunut kielen vievä sisäfileeannos on hyvällä tavalla vanhanaikainen: punertavaksi jätetty murea pihvi, kermassa haudutettua sipulia, paistettuja perunoita ja suolakurkkua. Ehjää ei kannata korjata.
Pihvi poikineen
Nykyisinä tuulisina aikoina 50 vuottakin on pitkä aika ravintolalle. Vielä harvinaisempaa on, että ravintola on ollut puoli vuosisataa saman perheen omistuksessa. Turkulaiset ovat ottaneet vuonna 1974 aloittaneen Pippurimyllyn omakseen.
Meidän ensivierailullamme naapuripöydässä istui noin 10-vuotias poika isovanhempineen, jotka olivat pohtineet, mikä olisi kaupungin paras ravintola ja päätyneet ”totta kai Pippurimyllyyn”.
Lapsi vaikutti erittäin tyytyväiseltä valintaan.
Niin olimme mekin. Palvelu oli ripeää ja ystävällistä. Alkujuomana tarjottu ”mininegroni” herätteli sopivasti ruokahalua.
Pippurimyllyn klassikkoannoksia ovat talon nimikko – eli pippuripihvi – sekä chateaubriand, joka valikoitui testilautaselle. Se saapui pöytään pyydetysti mediumina. Myös lisukkeet, etenkin mainiot paistinperunat, olivat runsaat ja maistuvat.
Myös lihaa välttelevä sekasyöjä löytää pihviravintolasta syötävää. Esimerkiksi toast skagen on erinomainen. Vegaanikaan ei jää nälkäiseksi. Vaikka vegaanisia annoksia ei listalta löydykään, keittiö rakentaa niitä lennosta tilauksen mukaan.
Kateenkorva hakee vertaistaan
Helsingin keskustassa hotelli Tornin kupeessa piilotteleva, vuonna 1986 perustettu KarlJohan edustaa klassista ranskalaissävytteistä keittiötä, jonka annokset syntyvät suomalaisista raaka-aineista.
Etenkin talon lounaat ovat hinta-laatusuhteeltaan varsinainen löytö.
Ravintolan erikoisuutena ovat sisäelimistä tehdyt ruoat. Talon signatureannoksena voidaan pitää kateenkorvaa, niin usein sitä on à la carte -listan lisäksi tarjolla myös lounaalla.
Viimeksi nautin KarlJohanin lounaalla paneroitua, paistettua kateenkorvaa, joka oli valmistettu täydelliseksi: rapeaksi päältä, pehmeäksi sisältä. Lisukkeina oli tarjolla aromikasta metsäsienikastiketta ja erinomaista perunamuusia. Hieno kokonaisuus.
Herkkuja koussikkakaupalla
Tamperelainen Coussicca on toiminut Kalevan kaupunginosassa, kivenheiton päässä Tampere-talosta, ”ylpeästi yksityisomistuksessa jo vuodesta 1970”.
Erityisesti liharuoistaan tunnetun ravintolan menyyssä lukee monen annoksen kohdalla ”listalla jo yli 50 vuotta”.
Kokemuksesta on tullut opittua, että suosittuun paikkaan on turha yrittää ex tempore. Viisas ystävä onneksi teki isohkolle konserttiseurueellemme pöytävarauksen jo kolme kuukautta ennen h-hetkeä.
Coussican (jonka nimi tulee karjalanmurteen sanasta ”koussikka”, kauha) nimikkoannokseksi on tungosta, mutta listan kärkeen kuuluvat ainakin paistettu maksa ja pippuripihvi, molemmat lajissaan ykkösluokkaa.
Niiden lisäksi seurueemme testasi monta muutakin muhkeaa lihaklassikkoa. Ne täyttivät pöydän ja vatsat ja pitivät kulttuurinystävien nälän loitolla koko nelituntisen näytöksen ajan.
Marsalkan maistuva kuha
Ravintola Lasipalatsi on vuodesta 1936 seissyt Mannerheimintien varrella Helsingin ydinkeskustassa. Alkujaan väliaikaiseksi tarkoitettu rakennus kuuluu nykyään pääkaupungin maamerkkeihin.
Ravintolan funkisinteriööri on Helsingin ihastuttavimpia. Jo suuret pyöreät koivupuiset ovenkahvat nostavat odotuksia.
Toisinaan näkee ravintolan keskeisen sijainnin laiskistavan: mitäpä liikaa yrittämään, kun turistit täyttävät joka tapauksessa salin ilta toisensa jälkeen. Lasipalatsin kohdalla ei ole käynyt näin. Kunnianhimoinen laatu on säilynyt vuodesta toiseen.
Nimikkoannoksinaan Lasipalatsi tarjoilee kahta marsalkka Mannerheimin suosikkia: vorschmackia ja kuhaa Mannerheimin tapaan.
Testiin valittu kuha on saanut rapean leivityksen mutta säilynyt sisältä muhevana. Runsas piparjuurikuorrutus on loistava, samoin peruna-, porkkana- ja herkkusienilisukkeet. Valkoviinivoikastike sitoo kaiken yhteen.
Olisi taatusti kelvannut myös marsalkalle, Suomen tunnetuimmalle ranskalaisen ruoan ystävälle.
Vanhan ajan charmia
Ravintola Lehtovaara aloitti toimintansa Viipurissa vuonna 1916 ja muutti sattuneesta syystä vuonna 1940 Helsingin Töölöön. Klassikkoravintola on yhä paikka, jonne kannattaa mennä viettämään erityistä iltaa.
Varsinkin kesäisin maisema ja tunnelma ovat jopa unenomaisen hienot. Mechelininkatua reunustavat lehmukset, kadun toisella puolella avautuu näkymä Sibeliuksenpuistoon ja merelle. Kesällä kannattaa kokeilla ateriointia lasiterassilla.
Vanhan ajan valkoisten pöytäliinojen paikassa myös palvelu on vanhanaikaisen kohteliasta mutta ei jäykkää. Asiakas tuntee olonsa mukavaksi toisin kuin joissakin moderneissa tähtiravintoloissa.
Talon signatureannos on coeur de filet Provençale 1952. Takavuosina sitä tarjoiltiin minimissään kahdelle, mutta korona-aika muutti perinteen.
Myös yhden hengen annos tuodaan lämpölevyllä vadille, josta tarjoilija siirtää sen taitavasti lautaselle. Naudan sisäfilee on suussa sulavan mureaa. Annos on niin ylenpalttinen, että etenkin anteliaasti valkosipulilla maustettuja paistettuja perunoita riittää koko seurueelle.
Monta makeaa palaa
Vuonna 1986 avautunut tamperelainen Henriks täyttää hyvinkin klassikkoravintolan määritelmän. Kaupungin ravintolaikonin Saara Sinivuoren perustamaa paikkaa pyörittää jo seuraava sukupolvi.
Nykyään Henriks tarjoilee sekä perinteistä pitkän kaavan menyytä että mahdollisuuden istahtaa nauttimaan pieniä suolaisia annoksia hyvien juomien kera. Ei siis ole pelkoa fine dining -ravintoloihin usein liittyvästä pitkästä pönötyksestä.
Isolle seurueelle löytyy oma, rauhallinen tila. Palvelu on huippuhyvää.
Taloon nimikkoannos Henriksin pihvi syntyy naudan sisäfileestä ja tarjoillaan punaviinikastikkeen ja paahdettujen perunoiden kera. Seuralaiseni ylistivät myös testaamaansa riistaa, hirveä ja sorsaa.
Omavaltaisesti valitsen silti ravintolan klassikkoannokseksi grand dessertin eli valikoiman, jollaisen nautin siellä ensi kertaa jo 1990-luvun alussa. Pölysokerilla reunustetulla isolla lautasella oli pienet maisteluannokset talon kaikista jälkiruoista.
Ilahduttavasti grand dessert on tehnyt paluun, nyt nimellä jälkiruokalajitelma. Puolukkapiirakka, tiramisu, marmeladi, brownie ja pannacotta saavat kaikki aterioijat huokailemaan ihastuksesta.
Paljasta oma suosikkisi
Kerro meille oman paikkakuntasi klassikkoravintolasta ja sen klassikkoannoksesta. Lähetä tekstisi osoitteeseen toimitus(at)matkailulehti.fi.
Kiitokseksi saat huhtikuussa ilmestyvän Matkailulehden upean erikoisnumeron! Täydennämme juttua lukijoiden suosikeilla.
Vinkki: Lue ravintoloiden, myös kotimaisten, nimikkoannosten historiasta matkailutoimittaja Aniko Lehtisen jutusta täältä.