Eino Leinoakaan ei säästetä, kun kaksi aikuista naista kuulee Kuusamon kutsun ja päättää lähteä vaeltamaan.
Uusi kesä, uusi road trip ystäväni Vuokon kanssa. Tällä kertaa suuntaisimme keulan kohti Kuusamoa vakaana tavoitteenamme vaeltaminen luonnossa.
Kuusamossa on mistä valita, 600 metrin köpöttelystä 82 kilometrin isoon Karhunkierrokseen. Eiköhän siltä väliltä löytyisi jotain meillekin.
Brutalismista kulinarismiin
Koska peruskuntokausi oli mennyt vähän pieleen, haimme mentaalista voimaa kaikesta mahdollisesta matkan varrelle osuneesta.
Kouvolassa katsastimme Suomen rumimmaksi mainitun kirkon – joka on omalla tavallaan kaunis aikansa presentaatio – ja betonibrutalismin klassikot.
Lappeenrannassa ihailimme isoa hiekkakasaa ja pahvi-Sorjosta (joka oli Vuokon mielestä komea mutta vähän kaksiulotteinen), Imatralla alkukantaisena pauhaavaa koskea.
Lounaan nautimme äveriäästi Punkaharjun valtionhotellilla, jossa Saimi-emäntä hyöri vielä menossa mukana. Oi niitä aikoja.
Valamossa hiljennyimme oikein tosissamme pääkirkossa, jonne ennätimme varttia ennen sulkemisaikaa.
Navigaattori ehdotteli nopeampia reittejä, jotka osoittautuivat hiekkateiksi. Itseäni se ei haitannut, kun olen vanhemmiten vähän villiintynyt ratissa, mutta Vuokkoa alkoi hieman heikottaa.
Siitäkin selvittiin, auto pysyi siistinä. Tai ainakin samassa kunnossa kuin lähtiessä.
Kuopiossa asetuimme mukavaan airbnb-asuntoon ja kiiruhdimme ravintola Isä Camillon kuuluisalle kalasopalle.
Aamuvirkut Kuopiossa
Aamuihmisinä heräsimme viiden pintaan valppaina suunnittelemaan päivän ohjelmaa.
Tein inventaarion varusteisiini. Matkalaukusta löytyi luottoasuni, fuksianpunainen tuulipuku, muttei yhtään urheilu- tai edes teepaitaa.
Vain liehuvahelmaisia tunikoita ja mekkosia – ei kovin uskottava vaelluslook. Olisiko aihetta vaateostoksille?
Hylkäsimme ajatuksen ja ajelimme Rönön saareen töllistelemään hienoja taloja ja kalliita tontteja.
Saimme pian peräämme lain ja järjestyksen. Oliko joku soittanut poliisille nähtyään alueella vanhan japanilaismerkkisen auton?
Jatkoimme Puijon tornille, jossa maisemia katsotaan tavallisesti ylhäältä alas. Me tuijotimme niskat kenossa ylös, sillä torni avattaisiin vasta kymmeneltä.
Siilinjärven–Kuopion ulosmenotiellä hämmästelimme valkoisia pienois-Alppeja. Myöhemmin saimme selville, että vuoret olivat fosfaattikaivoksen louhintajätettä, kalkkikiveä.
Vaaroja ja vauhdikkaita ideoita
Nurmeksen ja Pielisen vyöryminen näkökenttään oli sykähdyttävää. Samoin kaikkien vaarojen, niiden maastomuodostelmien siis.
Vaaroja ja soita, koko päivä vaaroja ja soita. Ja kukkivia tupasvilloja.
Ideoimme vauhdissa firman, joka tekisi tupasvillasta superekologista kangasta.
Koska kukkimisaika oli nyt ja poimimissesonki kuumimmillaan, palkkaisimme kaikki Nurmeksen, Kuhmon, Suomussalmen ja Kuusamon koululaiset kesätöihin poimimaan villaa.
Lopputuote olisi harvinainen, käsityönä tehty suomalainen design-tuote, jota joutuu jonottamaan ja jonka jälleenmyyntiarvo on korkeampi kuin ostoarvo, vähän niin kuin Ferrarin.
Sissimarkkinointia someen. Kuluttajat joutuisivat näkemään vaivaa selvittääkseen, mistä tuotetta saa.
Yrittäjyydestä äkillisesti syttyneinä virkanaisina kehittelimme toisenkin ekologisen ja vegaanisen tuotteen, avokadonkuorista tehdyt kengät.
Avokadonkuori on kestävää ja sitkeää ainetta. Jos kalannahasta tehdään kenkiä ja laukkuja, niin miksei avokadosta.
Tiedämme, että avokadon viljelemiseen käytetään paljon vettä. Mutta kun se on kerran tuotettu, kuljetettu toiselle puolelle maapalloa ja sen sisus on syöty, niin olisihan se hyvä, jos koko hedelmä käytettäisiin loppuun. Eikö vaan?
Hetkittäin tuntui, että maailman kaikki innovatiivisuus oli keskittynyt pieneen tilaan Mazdani etuovien väliin.
Facebook-kaverini valisti sittemmin, että tupasvillakuidusta tosiaankin tehdään tekstiilejä. Kuitua ei kuitenkaan saada valkoisista haivenista vaan tupasvillan juurista, jotka ovat muhineet suossa muutaman tuhatta vuotta.
Vaateapua Suomussalmelta
Poikkesimme Kuhmoon lounastamaan ja aistimaan kamarimusiikkitunnelmaa. Koska festivaalit avautuisivat vasta heinäkuussa, aloimme muistella menneitä.
Taannoin Tampere Filharmonian kamarimusiikkikonsertissa hämmennyin, kun vastassa oli torvikvartetti. Olin elänyt vanhaksi ymmärtämättä, että kamarimusiikkia voi soittaa muullakin kuin viululla, alttoviululla, sellolla ja cembalolla.
Suomussalmella astelimme esi-isäin tietä, ihan kirjaimellisesti.
Isänisäni oli Raatteentiellä silloin, kun siellä oli kuumat paikat. Tai oikeastaan kylmät, Talvisodan pahimpina päivinä yli 40 asteen pakkaset.
Vihollinen kuitenkin torjuttiin, ja nykyisin paikalla pitää jonkinlaista elämyskeskusta pohjanmaalaisen lääkintäaliupseerin poika. Juttelin hänen kanssaan asioista, joista en paljon tiennyt. Sen kuitenkin, että myös isoisäni oli aikoinaan lääkintäjoukoissa.
Vuokko osti museosta Raatteen tie -paidan ja suunnitteli pukevansa sen ylleen tulevalle vaellukselle. Hän arveli tekstin kirvoittavan kyyneleen niiden Kainuun prikaatin sotilaiden silmäkulmaan, jotka saapuisivat pelastamaan meitä.
Itse ostin teepaidan seuraavalta pysäkiltä Hiljaisen kansan kahvilasta. Vasta jälkeenpäin hoksasin, että olisin voinut vaihtaa oman hamoseni jonkun Hiljaisen kansan lähes tuhatpäisen edustajan teepaitaan.
Kuusamon Tropiikissa tulimme puolivahingossa tilanneeksi aamiaisen neljäksi. Koska henkilökunta hövelisti suostui ja sääennustekaan ei lupaillut esteitä, meiltä loppuivat tekosyyt.
Starttaisimme aamutuimaan.
Tuoksut vanamon ja varjot veen
Kuusamo kutsuu, kolmannen päivän ilta. Oikeasti ei ole ilta, mutta minun puolestani se saisi tulla pian.
Näin tilitin Facebookiini seuraavana päivänä.
Pieni karhunkierros on vaativa reitti. Näin kerrottiin jokaisessa oppaassa ja julkaisussa.
Kuuntelimmeko me? Välitimmekö me?
Emme. Ajattelimme olevamme sitkeitä sissejä.
Todellisuudessa olemme ylipainoisia vanhoja naisia.
Muistan juosseeni yläasteella Cooperin testissä yli 3 000 metriä. Se oli silloin, nyt on nyt.
Kaksitoista, kolmetoista kilometriä ei ole matkana paha. Sääkin oli mainio, 12–16 astetta, kosteutta ilmassa muttei sadetta. Hengittäminen oli helppoa.
Urakka on kuitenkin kova, kun lähes koko ajan kiivetään ylös tai alas ja lihakset ovat koronakotoilun veltostuttamat.
Emme tunnustaneet epäilyjämme toisillemme niin kauan kuin tepsutimme eteenpäin. Leikimme olevamme Game of Thronesin Arya ja Sansa Stark Westerosin metsässä.
Kun bongasimme polun varrelta vanamoita, aloin lausua Eino Leinoa.
”Tuoksut vanamon ja varjot veen, niistä sydämeni laulun teen. Sulle laulan, neiti kesäheinä, sydämeni suuri hiljaisuus, uskontoni soipa säveleinä, tammenlehväseppel vehryt uus”, ylevöitin tunnelmaa.
”Juuri nyt ei tule mieleen muuta kuin se rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin”, vaelluskumppani kuittasi runotunnin päättyneeksi.
Siinä vaiheessa, kun istuimme autossa, tuli hysteerinen nauru.
Aikamme hotellihuoneessa pötköteltyämme lähdimme kylpylän puolelle rentouttamaan kovia kokeneita lihaksia. Jaloissa ei ollut paljon tuntoa, mutta vesi voiteli elvyttävästi.
Juttuhalutkin palautuivat vähitellen. Maisemat olivat niin upeat, että jo huomenna annamme itsellemme anteeksi ylimitoitetut luulot kyvyistämme.
Samat korkeuserot, jotka söivät reisiä, polvia ja selkää, hivelivät silmiä ja sielua. Oli koskia, soita, lampia, kallioita, useampi riippusilta ja onneksi myös penkkejä ja lepopaikkoja.
Majesteetilliset korkeuserot taisinkin jo mainita.
Seija Kivelä