Kun ystävykset saavat idean, tuloksena on kesän mittainen retkisarja linnavuorille. Herätyskello soi viideltä ja Mazda starttaa kuudelta. Matkan varrella pohditaan, pelastettiinko muinaisina aikoina ensin elikot vai naiset.
Seija Kivelä
Olemme taas tien päällä, ja tämän kesän teemana ovat linnavuoret ja muut muinaismuistot.
Vuokko sai idean Harri Ahosen kirjasta Muinaislinnat ja linnavuoret. Hänellä on pohjaton luottamus fyysiseen suorituskykyymme.
Kirja-arvio: Tietoteos nostaa lukijansa ylös, ulos ja lenkille linnavuorelle
Muinaismuisto alkaa olla myös uskollinen ratsuni Mazda 6, tuttavallisesti Matu. Huomasin hiljattain, että sen pakoputki oli romahtanut. Ei kokonaan irronnut, mutta retkotti aika alhaalla. Saatiin korjattua, mutta panee miettimään, onko tämä Matun viimeinen kesä.
Innostuin, kun luin iltapäivälehdestä, että joku oli tarjonnut vanhasta Mazdasta nettihuutokaupassa 134 000 euroa. Olin oitis panemassa omaani myyntiin, mutta paljastui, että huutaja oli itsekin ällistynyt. Hän oli tarkoittanut tarjota 134 euroa.
Helppoutta Porvoossa
Päätimme toteuttaa kierroksemme osissa, koska kalenterista ei löytynyt yhteistä vapaata viikkoa. Ikä ei tuo rauhaa ihmiselle.
Porvoossa on sekä Iso että Pikku Linnamäki aivan vanhan kaupungin kupeessa. Isolla mäellä on ollut keskiaikainen linnoitus – puinen, joten siitä ei ole jäljellä mitään. Pikku Linnamäellä puolestaan on rautakautinen kalmisto.
Porvoolaiset ovat tehneet mäille nousemisesta helppoa. On selkeitä polkuja, portaita ja siltoja syvänteiden yli. Ison Linnamäen kaupunginpuoleinen näkymä on klassikko. Sen maalasi aikoinaan Albert Edelfelt, ja nyt mäntykin on nimetty hänen mukaansa.
Porvoo on rakennettu seitsemälle kukkulalle, kuten Rooma ja Turku. Linnavuorten jälkeen kiersimme ne kaikki autolla. Näin se toimii, kun retkellä on kaksi tehokasta suunnittelijaa ja toimiva Mazda.
Ryhmämatkailua Rapolassa
Seuraava kohteemme oli Rapolan linnavuori Valkeakoskella. Tässä vaiheessa kahden naisen road tripistä tuli yleisölaji. Olin houkutellut natiivioppaaksi vävyni, muitakin alkoi ilmoittautua, ja ennen pitkää meitä oli seitsemän.
”Projektinne alkaa muistuttaa Forrest Gumpin juoksua rannikolta rannikolle. Kesä etenee, posse kasvaa”, kaverini kommentoi Facebookissa.
Sääksmäen sillan lähestyessä huomasimme olevamme puolitoista tuntia etuajassa ja kurvasimme legendaariseen Silta-kahvilaan.
Kahvila on onnistunut säilyttämään paljon 1960–1970-lukujen tunnelmasta. Pulla ja muu ruokatavara oli tuoretta, mikään muu ei. Tämä kiittävänä lausuntona.
Rapolan linnavuorella on yhteinen parkkipaikka Voipaalan taidekeskuksen kanssa. Koska olimme yhä etuajassa, teimme kierroksen vanhassa kartanossa ja sen idyllisessä pihapiirissä. Voipaalassa on näyttelyitä ympäri vuoden ja kävijäpiikki kesäkuukausina.
Vävy osoittautui loistavaksi oppaaksi ja reitin panos-tuotossuhde erinomaiseksi. Kohtuuvaivalla oli tuloksena henkeäsalpaavat näkymät Vanajavedelle ja tiheä historian tuntu.
Ikonisista maisemista ovat inspiroituneet ainakin Akseli Gallen-Kallela, Emil Wikström, Jean Sibelius ja Eino Leino. Taiteilijavieraat ovat arvatenkin viihtyneet Wikströmin ateljeekodissa Visavuoressa muutaman kilometrin päässä.
Vanajaveden selkää pitkin lipui Hopealinjan laiva. Kun, hmm, joitakin vuosia sitten täytin 30, seilasin ystäväporukan kanssa Hämeenlinnasta Tampereelle. Jos haluaa palata lähtösatamaan jo samana päivänä, voi vaihtaa paluulaivaan Visavuoressa.
Vuoren keskellä on suuri suppa, jääkauden muovaama harjuhauta. Emme laskeutuneet sinne, koska oppaamme nimesi sinne johtavan reitin punkkipoluksi. Enemmänkin se oli umpiheinikkoa, joten kuvasimme supan turvallisen välimatkan päästä.
Myös Ulla-myrskyn kaatamat puunrungot tarjosivat pientä ohjelmaa. Ylitimme ne kukin omalla tyylillämme toisten arvioidessa suoritusta.
”Minkä Ulla kaataa, sen Vuokko karsii”, analysoi joku.
Lopuksi opas johdatti meidät avoautollaan (lue: rättisitikallaan) läpi maisemareitin, jonka varrella saimme ihailla Sääksmäen keskiaikaista kivikirkkoa ja Rapolan kartanoa.
Kartanoelämää Frugårdissa
Jäimme Vuokon kanssa Valkeakoskelle yöksi näppärään airbnb-asuntoon aikeenamme jatkaa aamulla linnavuorikierrosta, mutta sää ei ollut yhteistyöhaluinen.
Lähdimme siis paluumatkalle vanhaa kolmostietä ja laadimme suunnitelma B:n. Koska sade jatkui, vaihdoimme lennosta vuoret Mäntsälän Alikartanoon.
Kartano on ollut 1600-luvulta lähtien Wreden ja Nordenskiöldin sukujen hallussa. Nykyinen päärakennus on 1800-luvun alusta ja sen arkkitehtuuri jännittävä. Keskellä taloa on ikkunaton suuri sali, mutta yläpuolella kulkee täysimittainen, aikoinaan kirjastona toiminut lehteri, jonka ikkunoista valo suodattuu sisään.
Nordenskiöldit ovat olleet pelottomia tieteilijöitä. Alkemisteja, geologeja, siltainsinöörejä ja kirsikkana kakun päällä Koillisväylän löytänyt tutkimusmatkailija A. E. Nordenskiöld. Kiehtova kohde Vuokolle, joka on kallellaan seikkailijoihin ja naparetkeilijöihin.
Kartanon kahvilan nurkassa istui Kirsti Manninen – kirjailijanimeltään Enni Mustonen –kirjoittamassa tulevaa romaaniaan ja juttelemassa vieraille. Mustosen uusin trilogia sijoittuu juuri tähän ympäristöön ja pääsee lukulistalleni.
Pohdimme kotimatkalla, että siinä on tehokas työskentelytapa suurperheen äidillä: romaani etenee, kahvila pyörii ja asiakkaat saavat kirjallisen elämyksen.
Aamuvirkut Salpausselällä
Olemme molemmat aamuihmisiä ja vältämme hellettä kuin ruttoa. Heräsimme seuraavalle retkelle viideltä ja todistimme keskikesän aamukastetta Mazdan katolla. Seitsemältä olimme perillä Kapatuosian linnavuorella Hollolassa.
Komean mäen huipulla seisoo puinen näkötorni, josta avautuu upeat näkymät Vesijärvelle ja Salpausselän harjuille. Ylätasanteella ikiaikaiset maisemat käyvät raikasta dialogia myöhempien aikojen graffitien kanssa. ”Logistiika on homoille.”
Ajoimme kirkonkylän uimarantaan aamu-uinnille ja odottamaan Hollolan kirkon avautumista kello yhdeksän. Portilla selvisi, että oikea aika on yksitoista. Yksitoista!
Kirkko jäi näkemättä. Muistelimme lohdutukseksi parempia kohteita, kuten Altan museota Norjassa. Se aukesi kahdeksalta, ja kalliomaalaukset oli ystävällisesti sijoitettu ulkotiloihin.
Matka jatkui Lahden ja Heinolan kautta Mikkeliin, jossa nautimme maistuvan lounaan Kenkäveron pappilassa.
Tuhti ateria tyhjensi akkumme. Tutustuimme puutarhaan siirtymällä yhdeltä varjoisalta penkiltä toiselle. Malvat, liljat ja syysasterit kukkivat.
Illan istuimme airbnb-asunnossa tuulettimen edessä ja katselimme televisiosta urheilua. Aktiivinen linnavuorimatkailu vaatii välillä palautumista.
Alamäkitekniikat hallussa
Aikataulumme on jo vakiintunut: viideltä ylös, kuudelta ulos ja seitsemältä linnavuorelle. Päivän kohde oli Pisamalahden linnavuori Sulkavalla. Jyrkkä kallio nousee suoraan vedestä. Me lähestyimme sitä turvallisesti maitse.
Nousu alkoi leveää metsäpolkua pitkin, muuttui jyrkemmäksi ja päättyi portaisiin. Ylhäällä avautui maisema, joka sai meidät hetkeksi hiljaisiksi.
Lähteiden mukaan linnavuori varustettiin rautakaudella erityisesti hämäläisiä vastaan. Siellä me kaksi hämäläistä istuimme ihailemassa savolaista maisemaa ilman yhtäkään sotaisaa ajatusta.
Alas tullessa kyselin matkakumppanilta, selviääkö hän rinteestä.
”Juu, mutta kaide olisi hyvä. Turvaudun siis toiseen keinoon eli kitkaan. Jos sekin pettää, aina on kankut.”
En huomannut ottaa kuvaa tilanteesta, mutta liitin Facebook-raporttiini aiemmin päivällä Muisti-museosta bongaamani kuvan, jossa Mannerheim laskeutuu lähes pystysuoraa kallionseinämää hevosen selässä.
Näytti jokseenkin samalta kuin meidän alastulomme, paitsi että marskilla oli neljäskin K eli Käthy.
Pisamalahden rannassa jääkausi oli pannut parastaan ja jättänyt jälkeensä siirtolohkareita, jotka olivat jännittävästi kallellaan, eikä aina levein tai tukevin osa maata vasten. Vaeltelin niiden välissä kohtaloa uhmaten.
Filosofi David Hume jo tiesi, ettei siitä, miten asiat ovat aiemmin tapahtuneet, voi päätellä varmasti, mitä seuraavaksi tapahtuu. Vaikka lohkareet ovat pysyneet paikoillaan tuhansia vuosia, ne olisivat aivan hyvin voineet romahtaa juuri tänään.
Eivät kuitenkaan romahtaneet.
Uimapaikaksi valitsimme jännittävänimisen Pistohiekan. Hiekkaa riitti, mutta vettä sai kahlata parisataa metriä ennen kuin saattoi heittäytyä uimaan niin, etteivät maha ja polvet raapiintuneet.
Feministit Rikalassa
Viimeinen kohteemme Halikon Rikalan linnavuori kohoaa peltojen keskeltä neljänkymmenen metrin korkeuteen. Paikalla on ollut toimintaa jo 500–800-luvuilla. Mäen huipulla on kiviröykkiöitä, oletetusti puisen linnoituksen tukirakenteita.
Reitti on jyrkkä. Eräs retkibloggaaja kuvaa sitä näin: ”…turha tänne on ollut elikoita, lapsia ja naisväkeä tuoda pitkäksi aikaa oleilemaan.”
Jäimme pohtimaan järjestystä. Olivatko elikot tärkeimpiä? Olisiko kuitenkin ollut järkevämpää pelastaa naiset ensin? Nehän voivat tuottaa uusia lapsia.
Opastaulu kertoikin, että hyökkäyksen uhatessa naiset, lapset ja karja jätettiin piiloon metsään mäen juurelle, kun miehet nousivat vuorelle puolustautumaan.
”Eli vihollisella ei ollut enää tarvetta kiivetä vuorelle”, päätteli Vuokko.
Feministipäissämme päätimme kivuta huipulle, maksoi mitä maksoi. Tuloksena olisi onnistumisen tunne tai hauska kotivideo.
Onneksi mukana oli kävelysauvat, joiden avulla selvisimme sekä ylös että alas ilman videoita. Huipulla oli kaunista ja tunnelma vahvasti esihistoriallinen, vaikka maisema oli jo metsittynyt aktiiviajoistaan.
Rikalan krouvi osoittautui mainioksi lounaspaikaksi. Pihalla vietettiin kekrimarkkinoita ja lähipellolla kurpitsakarnevaalia. Ostin ruusukvittenglögiä, kuhannahkakorvakorut ja saippuaa.
Linnavuorikierros päättyi, mutta jälkikirjoitus oli vielä tulossa.
Helsingin kirjamessuilla näimme Harri Ahosen, jonka teos oli käynnistänyt koko hankkeen. Vain hetken kursailtuamme menimme kertomaan, miten kirja oli meitä inspiroinut. Kirjailija ilahtui ja kannusti jatkamaan harrastusta.
Linnavuoret ovat aina muistoissa, mutta kilpaileviakin lajeja on ehdotettu ensi kesäksi. Esimerkiksi tätiparkouria.
Lue myös: ”Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin” – Aikuiset naiset Karhunkierroksella