Moottori-lehti testasi kesällä 1926 Marmon-merkkisen loistobiilin, aikansa parhaan henkilöauton, ajamalla reissun Helsingistä Porvooseen ja takaisin.
Vappu Ikonen
28.7.2026 Suomi autoistui 1920-luvulla hyvää vauhtia. Vuonna 1926 henkilöautoja liikkui maamme teillä jo lähes 11 000.
Kun mukaan lasketaan myös kuorma-autot, linjurit ja traktorit, moottorilla varustettujen menopelien määrä oli vielä huomattavasti suurempi.
Moottoriajoneuvot olivat toki vain varakkaampien kansalaisten ulottuvilla. Hinnan lisäksi niiden yleistymistä rajoittivat kehnot tieolosuhteet.
Moottori-lehti tiedosti asian ja tunsi vastuunsa mutta päätti silti tehdä vuonna 1926 kesäisen kenttätestin taittamalla matkan Helsingistä Porvooseen parhaalla saatavilla olleella menopelillä eli amerikkalaisella Marmonilla.
”Jos tahdotte tuntea eron eri autojen välillä, on niitä koeteltava epätasaisillakin teillä, ja toistaiseksi saanemme kai kutsua Helsingin ja Porvoon välistä maantietä jotakuinkin epätasaiseksi, sekä tienpinnan laadun että tien noususuhteitten ja risteävien teiden monilukuisuuden nojalla”, toimittaja perustelee.
Lehti oli ajan hermolla, sillä ensimmäiset Marmonit olivat vasta saapuneet Suomeen. Marmon Motor Company oli aloittanut autonvalmistuksen Yhdysvaltain Indianapolisissa vuonna 1902.
Ylelliset kulkuneuvot nousivat nopeasti silmäätekevien ja jopa kuninkaallisten suosioon.
Olipa myös tulevalla marsalkalla ja presidentillä C. G. E. Mannerheimilla pian käytössään vuoden 1927 Marmon E-75 -malli, jonka sittemmin hankkivat edustusautokseen Teknillisen korkeakoulun, nykyisen Aalto-yliopiston teekkarit.
Kuin purjevene merellä
Kuljettajaksi Moottori-lehden Porvoon retkelle oli lupautunut Marmonin autotehtaan Pariisissa asunut edustaja. Alkumatka sujui vakaasti ja arvokkaasti:
”… auton tyynenjuhlalliset liikkeet epätasaisella ja mutkikkaalla tiellä muistuttivat suuresti suuren purjeveneen liukumista merellä. Kohopaikat tuntuivat ainoastaan ylöspäin liikuntana ja alamäissä oli ruumis olevinaan tavallista keveämpi.”
Kyydin poikkeuksellisen sulavuuden kirjoittaja arvioi johtuvan auton pitkästä akselivälistä ja vahvoista takajousista, joita juttu esittelee kuvan kera.
Ohjauspyörä oli suuri ja mukava miespuoliselle kuljettajalle mutta saattoi epätasaisella tiellä ”lyödä äkäisesti”, mikä olisi varmaan naiskuljettajalle ikävää. Kojelauta, käsijarrut ja vaihdetanko oli kuitenkin sijoitettu ja nimetty siten, että tottumatonkin pääsee niistä heti jyvälle.
Sipoon kirkon seutuvilla chafööri uskalsi jo antaa vähän hanaakin. Siitä huolimatta ”vaunu kiiti eteenpäin tasaisesti ja heilahtelematta, käytännön kannalta katsoen tien kuntoisuudesta välittämättä”. Jousia ei saatu lyömään yhteen kuin oikein yrittämällä.
Matka sujui kaiken kaikkiaan liukkaasti. Harmiksi muodostui vain eräs tienkäyttäjä, joka ei ymmärtänyt kohtaamistilanteessa hiljentää vaan päinvastoin enensi vauhtiaan, ilmeisesti taituruuttaan osoittaakseen.
Mutta kuten kirjoittaja toteaa, mahdollisessa kolarissa olisi etu ollut Marmonin puolella, onhan sen runko rakennettu poikkeuksellisen vahvaksi ja sivuillakin puskimet.
Kaunis kaupunki rauhoitti mielen
Sanomattakin lienee selvää, että vaunu nousi voimakkaan moottorinsa avulla jyrkän mäen Porvoon sillalta Tuomiokirkolle kolmosvaihteella.
Viehättävä vanha kaupunki osoittautui taipaleen arvoiseksi. Tuomiokirkon lisäksi vierailijoita ilahdutti kansallisrunoilijamme J. L. Runebergin museoksi muutettu koti, jossa tulijaa tervehtivät kauniisti hyvinhoidetut ikkunakukkaset.
”Lyhytkin käynti tässä vanhanaikaisessa, hillityssä ympäristössä vaikuttaa ihmeteltävän rauhoittavasti mieleen”, toimittaja kiittelee 1. elokuuta 1926 ilmestyneessä jutussaan.
Eikä onnistunut päiväretki käynyt edes kalliiksi. Kirjoittaja ihailee vähäruokaista Marmonia, joskin ”näin lyhyellä matkalla oli mahdotonta tarkastaa polttoaineen kulutusta ilman erikoisia kojeita”.
Mutta ”kuuleman mukaan tarvitsee vaunun 84 hevosvoimainen moottori hyvin vähän bentsiiniä, ei edes täyteen 20 litraa 100 km kohti”.
Lue myös: