Turkua kutsutaan Suomen Pariisiksi, eikä vertaus tunnu lainkaan kaukaa haetulta, kun Samppalinnan kesäteatterissa alkaa soida yksi Alan Menkenin kunnianhimoisimmista sävellyksistä.
Elsa Vähänen
2.7.2026 Turkulainen Samppalinnan kesäteatteri on taiteellisen johtajansa Jukka Nylundin ohjastamana osoittanut jo pitkään, ettei se kaihda haasteita.
30-vuotiaan Disney-elokuvan Notre Damen kellonsoittajan musikaaliversio kuuluu mittakaavaltaan suomalaisen ulkoilmateatterin kärkihankkeisiin ja täyttää odotukset ensiluokkaisesti.
Ohjaajana Nylund hyödyntää Samppalinnan yli 800-paikkaista, 360 astetta pyörivää näyttämöä koko laajuudellaan. Siirtymät kohtauksesta ja paikasta toiseen ovat harkittuja ja kuljettavat tarinaa eteenpäin hyvällä rytmillä.
Erityisesti arvostan Nylundin kykyä tarjota näyttelijöille tuoreita näkökulmia ja nyansseja heidän esittämiensä roolihahmojen sielunmaisemaan. Kukaan ei jää yksiulotteiseksi piirroshahmoksi eikä Victor Hugon alkuperäisteoksen karikatyyriksi, vaan katsoja pystyy samaistumaan jopa tarinan pääpahiksen motiiveihin.
Monitahoinen arkkidiakoni
Musikaalin ehdottomasti kiinnostavin hahmo on Aaro Wichmannin esittämä Claude Frollo. Siinä missä animaatioelokuvan Frollo on yksinkertaisesti pahuuden ruumiillistuma, Wichmann rakentaa vallanhimoisesta arkkidiakonista monitahoisen ihmisen, jonka sisäinen ristiriita toimii koko tarinan liikkeellepanevana voimana.
Wichmannin täyteläinen baritoni soi mehukkaasti, ja näyttelijän tulkinta ikävästä kirkonmiehestä on niin uskottava, että tämän pyrkimyksiä alkaa vastentahtoisesti ymmärtää.
Pohdin jopa, onko arkkidiakoni peräti musikaalin päähenkilö. Prologissa tutustumme nuoreen Frolloon, jonka veli Jehan (Samuli Pajunen) aloittaa suhteen romanityttö Florikan (Dora Seitovirta) kanssa ja saa häädön veljesten turvapaikasta Notre Damen katedraalista.
Kun hyljeksitty pariskunta kuolee, heidän vammainen lapsensa jää Frollon vastuulle. Kiihkouskovainen Frollo näkee Quasimodoksi ristimässään lapsessa veljensä synnit, eikä koskaan onnistu rakastamaan tätä, vaikka kieroutunut isähahmo tälle onkin.
Parkouria kattojen yllä
Karlo Haapiaisen Quasimodo on Turussakin tuotannon sydän.
Rooli kuuluu musikaalikirjallisuuden tenoriohjelmiston vaativimpiin, mutta Haapiainen ottaa fyysisen roolin haltuunsa leikiten. Hänen kirkas äänensä kantaa niin herkissä kuin voimakkaissakin hetkissä, ja etenkin falsetti tuo hahmon viattomuuteen koskettavaa haurautta.
Haapiaisen Quasimodo ei ole yhtä koominen kuin teoksen Suomen kantaesityksessä Tampereella roolissa nähdyn Petrus Kähkösen, mutta tummempi tulkinta istuu juuri tähän tuotantoon kuin gargoili räystäskouruun.
Aki-Matti Kallion näyttävä naamiointi ja Emilia Erikssonin animaatioelokuvalle nyökkäävä puvustus antavat Quasimodolle tilaa laulaa ja liikkua Mika Haarasen oivaltavissa lavasteissa.
Chris Whittakerin koreografia tuo näyttämölle hengästyttävää vauhtia, ja erityisesti Quasimodon parkour-henkiset liikkeet korostavat Pariisin kattojen ja kujien energiaa. Myös muu ensemble on kuin kotonaan Whittakerin riemukkaassa liikekielessä.
Vihollisista rakastavaisiksi
Mitra Matouf on karismaattinen ja äänenkäytöltään vahva Esmeralda. Ysäripopballadien aateliin lukeutuva God Help the Outcasts (Auta mun kansaa) istuu Matoufin mezzosopraanolle luontevasti. Myös hänen verrattomat tanssitaitonsa pääsevät roolissa hienosti esille.
Esmeraldassa yhdistyvät lempeys ja tinkimätön oikeudentunto tavalla, joka tekee ymmärrettäväksi, miten kolme hyvin erilaista miestä voivat rakastua samaan naiseen. Tosin Frollon kohdalla voitaneen rakkauden sijaan puhua puhtaasta pakkomielteestä.
Tuomas Korkia-Ahon L’Oréal-kutrinen Phoebus tuo tarinaan kaivattua keveyttä. Ulkoisesti tyhjäpäinen mutta sisäisesti sodan traumatisoima kaartinkapteeni karauttaa Pariisiin, hurmaantuu Esmeraldasta pienen kisailun jälkeen ja panee mylläkässä omat arvonsa ja urahaaveensa uusiksi.
Korkia-Ahon laulu on varmaa ja koomiset ajoitukset kohdillaan. Hänen ja Matoufin välinen kemia on käsinkosketeltavaa ja duetot herkkiä. Katsojan on helppo uskoa parin enemies to lovers -romanssiin.
Myös muut ensemblen jäsenet tekevät takuuvarmaa työtä lennosta vaihtuvissa rooleissaan. Erinomainen dramaturginen ratkaisu on käyttää ensemblea kertojan roolissa.
Tamperelaista ilahduttivat Tampereen ammattikorkeakoulun musiikkiteatterikoulutuksen nuoret lahjakkuudet, jotka täyttivät vaativat roolinsa ilolla ja ammattitaidolla.
Massiivinen kokonaisuus tarkasti hallinnassa
Disney-piirretyn tunnusomaiset kirkkokuorot ja suuret orkesteriosuudet on Samppalinnassa siirretty näyttämölle lähes täydessä loistossaan.
Komeat kirkonkellot on lainattu Tampereelta – kuten myös Mikko Koivusalon onnistunut suomennos – , mutta muilta osin näyttämöllepano on Turussa upouusi.
Lavalla nähdään 17-henkisen laulavan ja tanssivan ensemblen lisäksi 12 hengen kamarikuoro ja yhdeksänjäseninen orkesteri.
On vaikea ymmärtää, miten kapellimestari Ville Myllykosken johtama orkesteri ja laajalle näyttämölle hajaantuneet esiintyjät näkevät ja kuulevat toisensa. Ympäristö ei mahdollista monitoreja eikä muita visuaalisia apuvälineitä. Massiivinen kokonaisuus pysyy silti kasassa täydellisyyttä hipoen.
Ulkoilmateatterissa äänen merkitys korostuu. Eero Auvisen laadukas äänisuunnittelu tekee oikeutta niin solisteille, kuorolle kuin orkesterillekin.
Erityisesti livekuoro osoittaa, miksi säveltäjä Alan Menken piti sitä välttämättömänä osana musikaaliversiota. Pyörivän katsomon laidoilla laulavat kuorolaiset toimivat kaikukoppana näyttämön tapahtumille kuin kreikkalaisessa tragediassa ikään.
Menkenin mestarillisin musiikillinen kontrasti on Quasimodon ja Frollon vastakkainasettelu. Molempien Esmeralda-kaipuuta kuvaavat laulut, Heaven’s Light (Taivaan valo) ja Hellfire (Hornan tulta), ovat käytännössä saman melodisen kolikon kääntöpuolet.
Quasimodon laulu on hiljainen, lempeä ja toiveikas. Se kuvastaa nuoren miehen viatonta rakkautta Esmeraldaan ja iloa, jonka tämä on hänen elämäänsä tuonut.
Lukuisia nettimeemivariaatioita poikinut Hellfire on edelleen Disney-elokuvien pysäyttävimpiä lauluja. Myös Samppalinnassa kohtaus toimii Wichmannin tulkitseman epätoivon ja kielletyn himon vimmalla pelottavan hyvin.
Kruununa immersiivinen miljöö
Samppalinnan kesäteatterilla on muun hyvän lisäksi puolellaan sijainti ydinkeskustassa Aurajoen kupeessa ja korkealla Samppalinnamäen vehreällä kukkulalla.
Immersiivisessä miljöössä katsoja saa uppoutua täydessä rauhassa kulloiseenkin satumaailmaan, Notre Damen tapauksessa 1400-luvun Pariisiin, jota alhaalla häämöttävä keskiaikaisen Turun kaupungin siluetti saumattomasti tukee.
Harva suomalainen teatteri virittää katsojan tarinan tunnelmaan yhtä tehokkaasti jo ennen kuin ensimmäistäkään vuorosanaa tai säveltä on kuultu.
Suomen Pariisi tarjoaa erityisesti tänä kesänä erinomaisen syyn yhdistää kaupunkiloma viiden tähden kulttuurielämykseen.
Musiikin ystävän suurta juhlaa
Notre Damen kellonsoittajan musiikista vastaa aikamme säveltäjänero Alan Menken ja alkuperäissanoituksesta Stephen Schwartz. Sekä animaation musiikki että kaksikon musikaalia varten luomat uudet laulut kuuluvat elokuva- ja näyttämöhistorian vaikuttavimpiin.
Musikaali on lähes läpisävelletty. Menken tarjoilee yleisölle tarkalla korvalla kuunneltuja viittauksia gregoriaaniseen kirkkolauluun, ilotteleviin Broadway-numeroihin ja wagneriaanisen mittaluokan sävelkieleen ja johtoaihetyylittelyyn.
Menken on useassa haastattelussa kertonut, että Notre Damen kellonsoittaja on hänen viisi vuosikymmentä kattavan uransa tärkeimpiä sävellystöitä. Musiikinystävän kannattaa varautua kahden ja puolen tunnin kokovartalokylmiksiin, jotka alkavat jo ensi tahdeista.
Aikuisten satu
Vuonna 1996 ilmestynyt Notre Damen kellonsoittaja -animaatio sijoittuu Disney-yhtiön renessanssiksi kutsutun ajanjakson (1989–1999) loppupuolelle. Elokuva jäi aikanaan Pienen merenneidon, Kaunottaren ja hirviön ja Leijonakuninkaan varjoon, mutta monet pitävät sitä studion kultakauden taiteellisesti rohkeimpana teoksena.
Disney alkoi 1990-luvulla tiirailla uutta kaupallista potentiaalia piirrettyjen musikaaliversioissa, ja myös Notre Dame loikkasi valkokankaalta näyttämölle vuoden 1999 kantaesityksessä Berliinissä.
Kuten monissa Disney-elokuvissa, vetävän tarinan ainekset on lainattu muualta. Aikuisten satu perustuu kirjailija Victor Hugon vuonna 1831 ilmestyneeseen romaaniin. Se kuitenkin käsittelee ennakkoluuloja, vallankäyttöä, uskontoa ja ihmisyyttä tavalla, joka poikkeaa Disneyn perinteisestä hattaramaailmasta.
Muistan jo lapsena ihmetelleeni, miksi itse kellonsoittaja on nimikkoelokuvassaan vain statisti, oman elämänsä sivuhenkilö. Kun romanitanssijatar Esmeralda ja kapteeni Phoebus ratsastavat yhdessä auringonlaskuun, kiltti Quasimodo jää nuolemaan näppejään.
Musikaaliversio on uskollisempi Hugon alkuperäisteokselle. Loppu ei ole kenenkään kannalta onnellinen. Animaation söpöt eläinystävät on leikattu pois ja gargoilit, puhuvat kivihirviöt, kutistettu sivuosaan.
Vastineeksi tarina syvenee ja teos liikkuu Disneyn perheviihteestä kohti aikuisten musiikkiteatteria. Samppalinnan ikäsuositus yli 12-vuotiaille katsojille on perusteltu.
Toista kertaa Suomessa
Notre Damen kellonsoittaja soittaa Turussa kellojaan toista kertaa Suomessa. Kotimainen kantaesitys koettiin Tampereen Teatterissa syksyllä 2019, vain muutama kuukausi Pariisin ikonisen Notre Damen tuhoisan tulipalon jälkeen.
Tampereen ylistetyn esityksen tie katkesi ennenaikaisesti, kun koronapandemia pysäytti kaiken kulttuurielämän. Nyt, kun Pariisin yli 850-vuotias vanha rouva on restauroitu ja jälleen avoinna vierailijoille, musikaalin paluu tuntuu erityisen ajankohtaiselta.
Notre Damen kellonsoittaja, Samppalinnan kesäteatteri
★★★★★
Notre Damen kellonsoittaja sai ensi-iltansa Samppalinnan kesäteatterissa 17.6.2026. Esityskausi jatkuu 15.8.2026 asti.
Käsikirjoitus Peter Parnell
Sanat Stephen Schwartz
Musiikki Alan Menken
Käännös Mikko Koivusalo
Ohjaus Jukka Nylund
Kapellimestari Ville Myllykoski
Koreografi Chris Whittaker
Lavastus Mika Haaranen
Pukusuunnittelu Emilia Eriksson
Naamioinnin suunnittelu Aki-Matti Kallio
Äänisuunnittelu Eero Auvinen
Rooleissa: Karlo Haapiainen, Mitra Matouf, Aaro Wichmann, Tuomas Korkia-Aho, Ville Saarenketo, Samuli Kakko, Marissa Lattu, Eleonoora Martikainen, Mikko Nuopponen, Pablo Ounaskari, Dora Seitovirta, Samuli Pajunen, Nicolas Gosalvez (TAMK), Eero Ketonen (TAMK), Veera Lapila (TAMK), Suvituuli Lehtovirta (TAMK), Elli Pasonen (TAMK).