Vuoden historiateokseksi valittu mainio kirja piirtää suomalaisen arkkitehtuurin tuhatvuotisen kaaren ja toimii inspiraationa myös kotimaanmatkailijalle, joka etsii reissuilleen uutta nähtävää ja uusia näkökulmia.
Vappu Ikonen
7.11.2025 Arkkitehti ja tutkija Panu Savolaisen ja valokuvaaja Aleks Talven Arkkitehtuurimme vuosituhannet– Suomen arkkitehtuurin historia alusta loppuun (Sammakko 2024) valittiin helmikuussa Vuoden historiateokseksi, kenties monen yllätykseksi. Se on kuitenkin tunnustuksensa ansainnut.
Hieno historiateos toimii myös hyvänä kimmokkeena kotimaanmatkailuun. Sekä Savolaisen vetävä teksti että ennen kaikkea Talven upeat valokuvat houkuttelevat lukijansa suunnittelemaan reissuja erilaisten arkkitehtonisten teemojen varaan.
Esihistoriallisen kierroksen voi tehdä tutustumalla vaikkapa Saarijärven kivikauden kylään, Yli-Iin kivikautta esittelevään tiedekeskukseen Kierikkiin, Pohjois-Pohjanmaan jätinkirkkoihin ja Sammallahdenmäen pronssikautisiin hautakumpuihin.
Keskiajasta kiinnostuneen kannattaa vierailla Suomen vanhimmissa kivikirkoissa Ahvenanmaalla, mutta keskiajalla rakennettuja pyhäkköjä on mantereellakin. Komeimmat keskiaikaiset linnamme löytyvät Turusta, Savonlinnasta ja Hämeenlinnasta, ja ajan tunnelmaan pääsee myös esimerkiksi Porvoossa ja Raumalla.
Seuraavien vuosisatojen kertaustyyleihin voi tutustua Helsingissä ja muissakin suurissa kaupungeissa, joista löytää myös eri kertaustyylien sekoittuneita versioita sekä puhdaspiirteisiä jugendtaloja ja myöhempiä modernismin ja funkiksen edustajia.
Rautatieasemia, pankkitaloja ja betonilähiöitä
Kiehtovia kohteita ovat myös vanhat juna-asemat eri puolilla maata. Rautateiden rakentaminen 1860-luvulta eteenpäin oli Suomen teollistumisen ja kaupan kasvun tärkeimpiä edellytyksiä. Vaikka monet asemat ovat jo hiljenneet, asemarakennukset ovat säilyneet.
Kiertomatkalla voi keskittyä myös erikoisuuksiin, kuten vanhoihin pankkitaloihin.
Yksityisten liikepankkien perustaminen 1860-luvulta alkaen johti viimeistään vuosisadan loppuun mennessä kokonaisen pankkiarkkitehtuurin syntyyn. 1900-luvun alussa Suomessa toimi kolmisenkymmentä liikepankkia, joista suurimmilla oli haarakonttorit eri kaupungeissa.
Nykyään on mahdollista bongata kauan sitten toimintansa lopettaneiden pankkien komeita kivirakennuksia ympäri Suomea. Esimerkiksi käy vaikkapa Helsingin Etelä-Esplanadin komea vaaleanpunainen Wasa Aktie-Bankin talo.
Oman kiinnostavan lukunsa muodostavat lähiöiden ostoskeskukset. Arviolta puolet 1950–1960-lukujen keskuksista on purettu, mutta toisaalta puolet on vielä jäljellä. Esimerkiksi Itä-Helsingissä ne ovat maahanmuuttajien kauppojen ja ravintoloiden ansiosta nousseet uuteen kukoistukseen.
Painavaa asiaa
Arkkitehtonisia kohteita erinomaisesti esittelevä liki parikiloinen opus on niin sanottu kahvipöytäkirja siinä mielessä, että se on kahvipöydän kokoinen.
Haittapuoli tietysti on, ettei teosta ole kovin helppo käsitellä edes kotioloissa, eikä se varsinkaan kulje vaivatta mukana matkalla. Käsilaukussa kulkevaksi oppaaksi siitä ei siis ole, mutta painetusta kirjasta voi toki vaikka ottaa valokuvat sivuista, jotka ovat kulloinkin ajankohtaisia.
E-kirja olisi matkalaiselle ideaali, mutta sellaista versiota ei ainakaan vielä ole.
Muhkea kirja pitää, minkä lupaa
Tapana on, että historiateoksen kirjoittaja kiittää esipuheessa kuvatoimittajaa yhdellä lauseella. Arkkitehtuurimme vuosituhannet -teoksessa valokuvaaja Aleks Talvi on nostettu kanteen toiseksi tekijäksi, ja tekstin laatinut Panu Savolainen antaa hänelle varauksettoman tunnustuksen.
”Tärkeimmän vuoropuhelun olen teosta kirjoittaessani käynyt tämän kirjan toisen tekijän, valokuvaaja Aleks Talven kanssa. Aleksin luoma Suomen rakennetun maiseman kuvasto on vaikuttanut ratkaisevasti myös omiin ajatuksiini arkkitehtuurista. Alkuperäisen toivelistani lisäksi olen nauttinut siitä, millaisia omalaatuisia ja yllättäviä kuva- ja näkökulmia Aleks on Suomen arkkitehtuurista löytänyt.”
Kiitokset ovat ansaittuja. Sivun kokoiset kuvat näyttävät aivan uusia kohteita Suomen rakennuskannasta. Tututkin rakennukset ovat saaneet uuden tulkinnan.
Jääkauden jälkeinen aika
Kirjan pollea alaotsikko lupaa kertoa arkkitehtuurimme koko historian. Teos siis lähtee liikkeelle mannerjäätikön vetäytymisestä noin 10 000 vuotta sitten.
Samalla saadaan arvio siitä, millaisia asumuksia ensimmäiset nykyisen Suomen alueelle saapuneet ihmiset ovat pystyttäneet.
Arviosta on kyse siksi, että ensimmäiset 9 000 vuotta rakennusperinnöstämme ovat pääosin kadonneet olemattomiin. Se johtuu rakentamiseen käytetyistä eloperäisistä materiaaleista ja Suomen happamasta maaperästä, jossa orgaaninen aines säilyy huonosti. ´
Uusien arkeologisten menetelmien ansiosta paljon voidaan kuitenkin päätellä, ja kuva esihistoriasta muuttuu jatkuvasti. Savolainen toteaakin, että tämä osuus kirjasta vanhentuu viimeistään 2030-luvulla.
Historiallisen aika eli kirjoitettujen dokumenttien aika käsittää Suomessa noin tuhat viime vuotta. Maaseudulla käytettiin rakentamisessa osin samoja menetelmiä ja samoja materiaaleja 1000-luvulta 1900-luvun alkuun saakka.
Esimerkiksi hirsirakentaminen syrjäytyi vasta toisen maailmansodan jälkeen niin sanottujen rintamamiestalojen ja ruotsalaistalojen myötä.
Keskiajalla Suomessa oli vain kuusi kaupunkia, joista ainoastaan Turku oli nykyaikaista kylää suurempi.
Vanhat puukaupungit paloivat säännöllisin väliajoin, joten käytännössä vanhimmat säilyneet rakennukset ovat kivikirkkoja lukuun ottamatta 1700-luvulta. Kristiinankaupunki on ainoa puukaupunki, joka ei koskaan palanut.
Kirkot olivat pitkään maan ainoita julkisia rakennuksia, kunnes 1800-luvun hallinnollisten muutosten, uuden lainsäädännön ja teknisen kehityksen myötä alkoi syntyä esimerkiksi kouluja ja virastotaloja. Samaan aikaan ilmaantuivat myös kaupunkien ensimmäiset kerrostalot.
1800-luvulle päästään muuten vasta kirjan puolivälissä, siinä missä perinteiset arkkitehtuuria käsittelevät historiateokset yleensä vasta alkavat samalta vuosisadalta.
Fossiilinen vuosisata
1900-luvun Savolainen nimeää fossiilisen arkkitehtuurin vuosisadaksi.
Vuosisadan alkupuolta hän kuvaa ”arkkitehtuurin nopeatempoiseksi jännitysnäytelmäksi” ja ”tyylien taikurinhatuksi”.
Tyylit seurasivat toisiaan niin ripeään tahtiin, että kilpailun voittaneeseen suunnitelmaan piti rakennusvaiheessa neljä vuotta myöhemmin tehdä monta muutosta, sillä se oli jo jäänyt auttamattoman vanhanaikaiseksi.
Julkisessa keskustelussa jäivät tyyliä vähemmälle huomiolle muutokset rakennustekniikassa. Teräs ja betoni syrjäyttivät pikkuhiljaa aiemmat materiaalit. 1900-luvun jälkipuolisko oli modernistisen betonirakentamisen kulta-aikaa – ja 2000-luku sen purkamisen aikaa.
Kirjan viimeinen luku on intohimoinen pamfletti ekologisen uudisrakentamisen, kestävän korjausrakentamisen ja vielä jäljellä olevan 1900-luvun arkkitehtuurin puolesta.
Vihoviimeisillä sivuillaan teos kuvaa myös arkkitehtuurimme lopun seuraavan jääkauden koittaessa. Kuvaus Turun tuomiokirkon musertumisesta jäämassojen alle on kaunokirjallisen haikea.